Onnellisten miesten kylä (The Village of Happy Men) saa piakkoin omat kotisivunsa. Lukijalla on mahdollisuus antaa palautetta kirjasta tai muuten vain kertoa kirjan synnyttämistä ajatuksista.

Uusilla sivuilla käy myös vierailijoita. He kertovat mielipiteensä kirjasta tai siitä mistä, kirjan mukaan onnellisena miehenä elämisen voima kumpuaa. Tässä voit lukea ensimmäisen vierailijan ajatuksia kirjaan tutustumisen jälkeen.

Juha Pihkala, emerituspiispa
Esko Lounamaa – Pentti Räisänen Onnellisten miesten kylä, The village of Happy Men. Juvenes Print Ammattikuva 2009.

Suomen väestö tuntuu valuvan modernien elinkeinojen perässä etelään, mitä nyt matkan varrelle syntyy joitakin hiljalleen pullistuvia tukkeumia, joita kutsutaan kauniisti kasvukeskuksiksi. Samalla on hiljalleen näivettymässä valtava määrä vuosisataisen inhimillisen kulttuurin tuotteita. Mahtaako tälle kehitykselle mitään? Ei – ja kyllä.

Siinä mielessä ei, että paljon peruuttamatonta on jo tapahtunut. Paluuta 50 vuoden takaiseen tilanteeseen ei ole. Siinä mielessä kuitenkin kyllä, että väestöään ja entisiä elinkeinojaan menettäneellä maaseudulla on vielä erittäin paljon varjeltavissa, paljon elämän ja tulevaisuuden ituja vaalittavissa.

Parinkymmenen viime vuoden aikana on maaseudun kylissä kyllä herätty: meitä ei kiskota juuriltamme! On syviä inhimillisiä ja luontoon liittyviä arvoja, joita ei saa uhrata globalisaation Molokille. Suomen sydänmaat eivät saa muuttua reservaatiksi, jonne kuljetetaan Keski-Eurooppalaisia turisteja kuin johonkin fenno-ugrilaiseen ulkoilmamuseoon tai kokemaan ikimetsien eksotiikkaa, kuuntelemaan susien ulvontaa ja katsomaan karhujen kömmintää.

Täällä eletään ja rakennetaan tulevaisuutta! Vanha ja uusi kietoutuvat toisiinsa ja kurkottautuvat eteenpäin.

Vastavirran kulttuurin vaalimiseksi on maassamme laadittu parin viime vuosikymmenen aikana sadoittain kyläkirjoja, joilla on sekä nostatettu yhteishenkeä että kerrottu, mistä se oikeasti nousee. Kysymys ei ole tyhjän päällä lepäävästä joukkosuggestiosta, vaan konkreettiseen todellisuuteen nojaavasta tiedosta, taidosta ja ennen kaikkea tahdosta.

Esko Lounamaan ja Pentti Räisäsen Onnellisten miesten kylä on kaunein kyläkirja, jonka olen nähnyt – saattaa olla kaunein niidenkin joukossa, joita en ole nähnyt. Se on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se kertoo Pihtiputaan Ilosjoen kylästä vain epäsuorasti, mutta juuri siten ehkä vahvemmin kuin mikään muu tapa. Se on kylän hengen peili.

Kirja kertoo miehistä, jotka päättävät siirtää purkutuomion saaneen koulun omaan kyläänsä ja rakentaa siitä yhteinen kokoontumistila kylän yhteisiä tapahtumia varten. Näin syntyy Tahkon tupa. Rakennushankkeen edistymisen rinnalla kerrotaan rakentajista itsestään: osa heistä on kylän kantaväkeä, osa taas sinne muualta muuttaneita. Kaikilla heillä on luja usko siihen, että tämä kotiseutu, toisille vanha, toisille uusi, on elinvoimainen ja täynnä vaalimisen ansaitsevia arvoja. Täällä on mahdollista elää hyvää elämää, rakentaa uutta sopusoinnussa vanhan kanssa, tunnistaa katkeamaton yhteys menneiden sukupolvien työhön.

Suomalaisesta miehestä sanotaan, ettei hän puhu eikä pussaa, mutta on kauhea puurtaja. Väitetään, että nämä muka-piirteet vielä korostuvat maaseudulla ja erityisesti siellä, missä väki vähenee. Naiset muka kaipaavat kaupungin valoja ja Välimeren rantojen lipeväkielisiä lirkuttelijoita. Nämä ovat pelkkiä kliseitä, joihin jotkut valitettavasti kuitenkin uskovat.

Se kuitenkin on totta, ettei mies voi hyvin, jos hänellä ei ole mielekästä ja miehistä tekemistä, jonka yhteydessä sekä puhutaan ja vaietaan, mutta josta jää näkyvä jälki. Jos mies ei voi hyvin, jos hän ei pääse toteuttamaan itselleen ominaista tapaa harjoittaa inhimillistä kulttuuria – sellaistahan juuri kirjan kuvaama projekti on – eivät naiset ja lapset hänen ympärillään myöskään voi hyvin. Mies on onnellinen, jos hän saa aikaan jotain, ja vielä onnellisempi, jos sen saa tehdyksi yhdessä toisten miesten kanssa. Se ei ole pois hänen naispuolisilta läheisiltään, se ei ole poissa hänen lapsiltaan. Päinvastoin, juuri siten hyvä yhteys ja yhteisöllisyys vain vahvistuvat. Tästä viestii Ilosjoen projekti: katso-kaapa vaikkapa kuvia kirjan loppuosassa!

Esko Lounamaan ottamat kuvat itse työmaasta sekä Ilosjoen ja Koliman maisemista ovatkin tämän kirjan erityisanti.

Rakennusprojektin eteneminen on inhimillistä kulttuuria, myös inhimillisen kulttuurin uusiokäyttöä. Se heijastuu taitavasti otetuissa kuvissa ja niiden yksityiskohdissa.

Mutta samalla kirjan kuvitus on ylistyslaulu suomalaiselle maisemalle. Niitä katsellessani olen tuntenut sen alkavan soida mielessäni. Uskon, että myös Ilosjoen kyläläiset havahtuvat uudella tavalla oman maisemansa monivivahteisiin ilmeisiin. Valokuva auttaa usein näkemään tutun maiseman uudella tavalla, rajaamaan sen hetkeksi irti laajasta kokonaisuudesta, havaitsemaan pelkistettynä ja rajattuna sen häikäisevän kauneuden, mikä voi jäädä ilman tuollaista leikkausta jäädä havaitsematta. Valokuva on dokumentti, mutta samalla paljon enemmän. Oikein kohdennettuna, oikealla hetkellä otettuna se muuttuu luonnon kauneuden ja puhtauden ikoniksi. Se puhuu silloin enemmästä ja syvemmästä kuin mitä itse kuvan pintatasoon sisältyy.

Juha Pihkala, emerituspiispa, Pihtiputaan kirkkoherra Aleksander Gummeruksen pojanpojanpoika.